Lapsettomuus pilasi elämäni.
Mietin tänään autolla ajellessa elämääni ennen lapsettomuutta. Se oli hienoa aikaa.
Nuorempana oli tietysti paljon kaikkia muita huolia ja murheita eikä pienimpänä ollenkaan se, että mistä löytää sopiva isäehdokas.
Ennen lapsettomuutta kuvittelin, että saisin lapsen silloin kun haluaisin. Ainakin kohtuullisen ajan päästä siitä kun alkaisin haluamaan lasta.
Ajattelin, että se saattaisi kestää parikin kuukautta, mutta olin kuitenkin hyvin varma raskauden alkavan ensiyrittämällä.
En muistanut ennen kuin pari vuotta sitten, että minulta alkoivat kuukautiset jäämään välistä jo noin 20-vuotiaana. Kerran - pari vuodessa yksi kierto venähti 60 päivän mittaiseksi.
Kaverit vakuuttelivat, että se on normaalia. Menkat vaan saattavat joskus jäädä tulematta. En uhrannut asialle sen enempää ajatuksiani. Pitkät kierrot sillointällöin ovat normaalia...
Noh, entäs sitten.
Tapasin mieheni. Molemmat olimme siinä vaiheessa elämää, että lapsen tuleminen olisi oikein suotavaa. Valmistuin koulusta, miehellä oli talo, molemmilla oli töitä ja tilanne aivan hyvä. Ikääkään ei ollut vielä kummallakaan liikaa. Mies oli alle 30v - minä 23-vuotias. Ei siinä vaiheessa pitäisi vielä olla mitään ongelmia raskautua???
Ennen kuin aloimme yrittämään raskautta söin 6 kuukautta pillereitä. Tämän 6kk aikana valmistelimme yhteenmuuttoa, joka minun osalta tarkoitti muuttoa toiselle puolelle suomea.
Tein lopputyön valmiiksi, irtisanoin itseni vakituisesta työstä ja lähdin kohti uusia haasteita ja uutta elämää. Pillerit jäivät ja yritys alkoi.
Elämäni muuttui peruuttamattomasti keväällä 2006.
Annoin itselleni luvan toivoa lasta - päästin helvetin valloilleen.
Lapsettomuustaivalta kulkiessani olen tehnyt mielenkiintoisia havaintoja.
Olen havainnut että siinä vaiheessa kun huomaa jotain "uutta" (esim. kaikki eivät tule raskaaksi vuoden sisään), silloin voi hyvin suurella varmuudella sanoa niin käyvän itsellekin.
Alussa olin varma- siis VARMA- aivan täysin vakuuttunut siitä, että vuoden sisään raskaudun.
Olin varma, että kun vaan jaksaa odottaa, niin raskaus alkaa.
Oikeasti- vaihtoehtona ei ollut se, etteikö se raskaus alkaisi.
- Kunnes eräänä päivänä syvennyin hieman tarkemmin jossain foorumilla jonkun yli vuoden toivoneen nimimerkin juttuihin ja todella tajusin, että näin voi käydä kenelle tahansa.
... Mutta ei se mitään. Ei haittaa, sillä sitten ne prosentit alkavat kasvamaan. Sitten se on lähes varmaa, että raskaus alkaa pian- eikö niin?
Lääkärissä tietysti piti käydä ja kävinkin, mutta koska lääkärit olivat vakuuttuneita, ettei niin nuorella (23-24v) voi olla mitään lapsettomuusongelmia, niin aina vaan lähetettiin kotiin odottamaan (vaikken edes ovuloinut!!!!!)
Vuodet kuluivat ensin tutkimuksissa naistentautien polilla. Tutkittiin vähän spermaa ja ultrailtiin ja ei muuta kuin resepti kourassa kotiin.
Todettiin clomifenin ohentavan limakalvoa - mutta ei se mitään. Kotiin vaan Clomien kanssa.
Gynekologini oli äärettömän vastenmielinen mies, joka sai minut voimaan pahoin käyntien jälkeen. Kävin kuitenkin tunnollisesti joka kerta kun vaan sain ajan.
Jälkeenpäin kuulin, että moni on kieltäytynyt käymästä tällä lääkärillä...(ilmankos niitä aikoja sitten hänelle oli useammin vapaana).
Olin todella huojentunut, kun lopulta pääsin lapsettomuuspolin asiakkaaksi ja pois tämän lääkärin vastaanotolta.
...
Taisin nyt eksyä aiheesta?
Havainnoista piti kirjoittaa..
Minulle ei ensimmäiseen kolmeen vuoteen tullut mieleenikään, että minun tarvitsisi millään tavalla tutustua aiheeseen IVF/ICSI.
Inseminaatio käsitteenä vielä oli jollain tapaa hyväksyttävä.
Inseminaatio oli minun tapauksessani ihan 100% varma keino raskautua.
En voinut kuvitella, että se ei toimisi. Pakkohan se olisi toimia, miksi muuten hoitoja tehtäisiin?
Aina pystyi lohduttamaan itseään sillä, että jos lasta ei tule luomusti, sen saa sitten lapsettomuushoidoilla.
Kun eka inssi lähestyi tutustuin aiheeseen netissä. Silloin tajusin, että inssi voi- ei pelkästään epäonnistua vaan erittäin suurella todennäköisyydellä epäonnistuu joka kerta. Jo ennen ensimmäistä inseminaatiota olin täysin menettänyt uskoni kyseiseen toimenpiteeseen.
Vaikka inssit olivat ajankohtaisia, en kokenut, että minun pitäisi tutustua IVF-hoitoihin. En vain osannut kuvitella, että minä olisin se ihminen, joka sellaisiin hoitoihin menisi. Ne jutut tapahtuu muille.
IVF-jonoon hypättyämme lopulta sitten uskaltauduin lukemaan aiheesta - eikä aikaakaan, kun tajusin, että kuinka suurella todennäköisyydellä ne hoidot epäonnistuvat. Olin aina luullut, että lapsettomuushoidot ovat noin 99% varma tapa saada lapsi ja vain yhdellä sadasta se epäonnistuu (mut siis siinä tapauksessa tässä ihmisessä on jotain rakenteellista vikaa tai muuta sellaista, mitä minulla ei ole)
Se oli suuri järkytys tajuta, että lapsettomuushoidoillakaan ei voi varmasti saada lasta.
Minä en usko hetkeäkään, että hoidot onnistuvat minun kohdallani. Miksi sitten olen lähdössä niihin?
Vaikka en usko, silti varmaan toivon niiden onnistuvan.
...
Palatakseni kuitenkin siihen lapsettomuuteen, joka pilasi elämäni.
Niin kauan kun haluan lasta - niin kauan olen vihainen, katkera, ilkeä, kateellinen, pahansuopa ihminen.
Niin paljon kuin haluaisin lapsen mieheni kanssa olen silti päässyt siihen pisteeseen, että en tiedä jaksanko tai haluanko enää toivoa.
Haluan elämäni takaisin!
Haluan takaisin sinne, missä voin iloita oikeasti muiden lapsista. Haluan taikaisin sinne, jossa olen tuttavapiirin suosituin lapsenvahti ja lastenhoitaja, jota joka ainoa lapsi päätyy palvomaan.
Haluan takaisin aikaan, kun voin olla samassa tilassa lapsellisten ihmisten kanssa tuntematta itseäni ulkopuoliseksi.
Lapselliset ihmiset eivät ole olleet ongelma - ennen kuin minusta tuli lapseton.
Nyt tunnen vain pelkkää ulkopuolisuutta- mihinkään kuulumattomuutta ja helvetinmoista kateutta ja sitä vihaa.
Haluan elämäni takaisin.
Haluan päästä tilanteeseen, jossa omasta tahdostani olen.
Olen todella vakavasti harkinnut myös vapaaehtoista lapsettomuutta.
Ongelmana on vain se, että se saattaa maksaa avioliittoni.
...
Luojan KIITOS tulevasta talvesta! Ainakin yksi helpotus on tulossa- paksut takit, jotka peittävät vauvamahat.
perjantai 7. lokakuuta 2011
keskiviikko 5. lokakuuta 2011
Ohi on.
Ovulaatio on ohi.
On myönnettävä, että täysillä yritettiin.
Tälläistä ei ole tapahtunut pitkään aikaan.
Vaikka realiteetit ovat hyvin tiedossa, niin suuri pettymys on tulossa parin viikon sisään.Sitä vaan en saa tuota päätä sammutettua ovulaation jälkeisten päivien ajaksi, vaikka kuinka yrittäisi.
Kesällä tapasin erään lapsettomuushoidoilla onnistuneen henkilön. Hänellä ensinnäkin oli selkeä syy siihen, miksi homma ei onnistunut, sillä hänellä munanjohtimet olivat tukossa.
He onnistuivat neljännellä ja viimeisellä yrittämällä.
Hän oli sitä mieltä, että ensimmäiset hoitoyritykset ovat enemmänkin sitä varten, että herätellään tuota omaa kroppaa toimimaan. Minulla esimerkiksi toisella yrittämällä surautettiin hyperiin nuo munasarjat.
Noh, tästä sitten seurauksena mieleeni on jäänyt se kropan herättely-asia.
Sen sijaan, että minulla olisi kroppa alkanut paremmin toimimaan hoidon jälkeen - se lopetti toimintansa kunnes aloitin lääkkeet (Terolut) jolla kierto alkoi. Homma jatkui clomifenillä, jolla nyt sitten oviskin saatiin tulemaan. Ilman lääkkeitä varmaan odottaisin kierron alkua edelleen.
Kuitenkin, kesäiset sanat siitä, kuinka kroppaa herätellään hoidoilla on saanut minut ajattelemaan - jos sittenkin?
Jos sittenkin jotain on tapahtunut hormoneista, hyperistä ja toimenpiteistä johtuen.
Jos sittenkin jokin, joka on ollut vinksallaan on loksahtanut kohdalleen.
Tämä on ensimmäinen ovulaatio sitten viime kevään ja täytyy sanoa, että odotuksia on noussut.
Ärsyttävää.
Vuoto alkaa ilmeisesti viikolla 42 ja samalla sitten polkaistaan käyntiin uusi hoitokierros. En ole yhtään innostunut nenäsumuttelun aloittamisesta. Se tarkoittaa sitä, että puhelin täytyy pitää piippaamassa vähän väliä muistutuksena sumuttelusta. Lisäksi lääkettä pitää muistaa kantaa jatkuvasti mukana ja suunnitella aikataulunsa niin, että pääsee sumuttelemaan.
Mut tämä on tilanne ja tilanteen mukaan mennään.
On myönnettävä, että täysillä yritettiin.
Tälläistä ei ole tapahtunut pitkään aikaan.
Vaikka realiteetit ovat hyvin tiedossa, niin suuri pettymys on tulossa parin viikon sisään.Sitä vaan en saa tuota päätä sammutettua ovulaation jälkeisten päivien ajaksi, vaikka kuinka yrittäisi.
Kesällä tapasin erään lapsettomuushoidoilla onnistuneen henkilön. Hänellä ensinnäkin oli selkeä syy siihen, miksi homma ei onnistunut, sillä hänellä munanjohtimet olivat tukossa.
He onnistuivat neljännellä ja viimeisellä yrittämällä.
Hän oli sitä mieltä, että ensimmäiset hoitoyritykset ovat enemmänkin sitä varten, että herätellään tuota omaa kroppaa toimimaan. Minulla esimerkiksi toisella yrittämällä surautettiin hyperiin nuo munasarjat.
Noh, tästä sitten seurauksena mieleeni on jäänyt se kropan herättely-asia.
Sen sijaan, että minulla olisi kroppa alkanut paremmin toimimaan hoidon jälkeen - se lopetti toimintansa kunnes aloitin lääkkeet (Terolut) jolla kierto alkoi. Homma jatkui clomifenillä, jolla nyt sitten oviskin saatiin tulemaan. Ilman lääkkeitä varmaan odottaisin kierron alkua edelleen.
Kuitenkin, kesäiset sanat siitä, kuinka kroppaa herätellään hoidoilla on saanut minut ajattelemaan - jos sittenkin?
Jos sittenkin jotain on tapahtunut hormoneista, hyperistä ja toimenpiteistä johtuen.
Jos sittenkin jokin, joka on ollut vinksallaan on loksahtanut kohdalleen.
Tämä on ensimmäinen ovulaatio sitten viime kevään ja täytyy sanoa, että odotuksia on noussut.
Ärsyttävää.
Vuoto alkaa ilmeisesti viikolla 42 ja samalla sitten polkaistaan käyntiin uusi hoitokierros. En ole yhtään innostunut nenäsumuttelun aloittamisesta. Se tarkoittaa sitä, että puhelin täytyy pitää piippaamassa vähän väliä muistutuksena sumuttelusta. Lisäksi lääkettä pitää muistaa kantaa jatkuvasti mukana ja suunnitella aikataulunsa niin, että pääsee sumuttelemaan.
Mut tämä on tilanne ja tilanteen mukaan mennään.
maanantai 3. lokakuuta 2011
Ovulaatio ja konstit
Ovulaatio on juuri käsillä. Jee.
Muuten hieno juttu, mutta tässä taloudessa sillä ei tehdä yhtään mitään. Ovulaatiosta ei ole muuta apua kuin se, että tietää menkkojen tulevan joskus lähitulevaisuudessa.
Luteaalivaihe minulla on alle 2 viikkoa. Noin 10-13 päivää.
Pitkään aikaan ei ole tarvinnut miettiä luteaalivaiheita tai muita, joten en yhtään muista sen pituutta.
Mietin tuossa eräänä päivänä, että voisin tehdä postauksen käytetyistä konsteista.
Mitä minä (ja me) olen tehnyt parantaakseni mahdollisuuksia tulla raskaaksi?
Ihan ensimmäinen juttu, jota yritimme oli harrastaa lempimistä - Paljon.
eli... aloitetaan siitä:
1. Lempi - aina kuin vain huvitti (ja alussa monta kertaa päivässä...:D Nyt väsyttää pelkkä ajatus kun kerta viikossakin tuntuu runsaalta :P )
2. Vitamiinit- muutaman kuukauden jälkeen (kun niitä menkkoja ei tullut) eksyin nettiin ihmettelemään olenko raskaana (ihan kuin joku netissä sen tietäisi). Samalla löysin tiedon, että FOOLIHAPPOA pitää syödä.
Noh, nyt sitä on sitten vedetty monta vuotta ja yliannosta. Samoin kun muitakin vitamiineja. Vaihtelen eri vitamiinien kesken. Välillä syön runsaammin, välillä vähän vähemmän. Mut yleensä ottaen kokoajan menee jotain.
3. Jalat ylös seksin jälkeen ja tyyny takapuolen alle.
4. Greippimehu - toiset sanoo, että huomaavat eron. Minä en huomannut ja lopetin juomisen hammaskiilteen menetyksen pelossa. Greippimehu kyllä on tosi hyvää !
5. Ovulaatiotestaus- ensin tikuilla. Yhteen kiertoon saattoi palaa 20-30 tikkua eikä ovulaatiota löytynyt. Joka tapauksessa olen käyttänyt satoja ovistestejä tässä urani aikana saaden muutamia vahvempia viivoja.
Ovulaation bongaaminen ja täsmälempiminen ei ole tuottanut tulosta vaikka siihen on yhdistetty tyyny ahterin alla, vitamiinit, kuntoilu ja mielikuvaharjoitukset (jotka sitten esittelen kohdassa 6.)
6. Mielikuvaharjoitukset- jostain luin henkilöstä, joka oli seksin jälkeen kuvitellut mielessään kuinka siittiö ja munasolu kohtaavat elimistössä. Hän tuli siitä kierrosta raskaaksi.
Tästä on nyt aikaa noin 4-5 vuotta eikä minun mielikuvaharjoitukset ole tuottaneet tulosta. Mielikuvittelen kuitenkin lähes joka kerta tuon maagisen tapahtuman (siis jos sattuu lempeä olemaan ilmassa- siis makkarissa- oviksen tienoilla)
7. Miehen vitamiinit- ei tietystikään riitä, että yksin tekisin olosuhteet siittiöiden ja munasolujen kohtaamiselle mukavaksi, pitäähän siittiöidenkin tulla suotuisasta ympäristöstä ja hyvillä mielin... Ei missään happamassa liemessä keitettyinä..
Mies siis vitamiinikuurille- joka jatkuu edelleen.
8. Fertility friend - ja muut netin apuohjelmat. Tutustuttuani englanninkieliseen fertility friend-palveluun liityin tietysti täysillä mukaan. Lisäksi sitten liityin toiseenkin Yourdays - palveluun. Fertility Friendin innoittamana aloitin aamulämpömittauksen ja seurasin tilannetta kalenterin avulla. Yourdays- kalenterin käytöstä en niinkään muista, mutta ehkä se oli helpompi eikä vaatinut aamulämpöjä.
Tuossapa noita. Tietty kaikkea on koitettu ristiin. On haettu vinkkejä netistä, on etsitty kokemuksia. On tiirailtu raskaustestejä ja epäilty omia silmiä... mitä ne näkee? - näkeekö mitään?
Noh, koskaan ei ole raskaustestiin tullut viivaa... paitsi kerran.
Meinasin pyörtyä. Testiin tuli selvä viiva. Aivan selvä. Sen näki ilman mitään tiirailuja. Olin aivan sekaisin onnesta. Yritin soittaa ystävälle, joka ei vastannut. Itkin yksin käsittämättä, miten se voi olla mahdollista kolmen vuoden (tai jotain sinnepäin) yrittämisen jälkeen ja juuri inseminaation jälkeen (inssistä aikaa kaksi- kolme päivää).
Sitten mieleeni tuli, että sain jonkin piikin siellä sairaalassa. Lääkkeen nimi oli Pregnyl.
Nopean googlauksen jälkeen tajusin, että pistetty lääke (raskaushormoni) näkyi testissä plussana. Se tunne oli sanoinkuvaamaton, kun käsitin asian tilan.
Menkat sitten alkoivat jonkin ajan päästä.
Jälkeenpäin mietin, että onneksi ystävä ei vastannut. Olisi ollut kamalaa soittaa sitten perään ja kertoa, että plussa tulikin lääkkeestä.
Muistan kuitenkin sen tunteen kun plussa piirtyi testiin - se oli mieletön.
Muuten hieno juttu, mutta tässä taloudessa sillä ei tehdä yhtään mitään. Ovulaatiosta ei ole muuta apua kuin se, että tietää menkkojen tulevan joskus lähitulevaisuudessa.
Luteaalivaihe minulla on alle 2 viikkoa. Noin 10-13 päivää.
Pitkään aikaan ei ole tarvinnut miettiä luteaalivaiheita tai muita, joten en yhtään muista sen pituutta.
Mietin tuossa eräänä päivänä, että voisin tehdä postauksen käytetyistä konsteista.
Mitä minä (ja me) olen tehnyt parantaakseni mahdollisuuksia tulla raskaaksi?
Ihan ensimmäinen juttu, jota yritimme oli harrastaa lempimistä - Paljon.
eli... aloitetaan siitä:
1. Lempi - aina kuin vain huvitti (ja alussa monta kertaa päivässä...:D Nyt väsyttää pelkkä ajatus kun kerta viikossakin tuntuu runsaalta :P )
2. Vitamiinit- muutaman kuukauden jälkeen (kun niitä menkkoja ei tullut) eksyin nettiin ihmettelemään olenko raskaana (ihan kuin joku netissä sen tietäisi). Samalla löysin tiedon, että FOOLIHAPPOA pitää syödä.
Noh, nyt sitä on sitten vedetty monta vuotta ja yliannosta. Samoin kun muitakin vitamiineja. Vaihtelen eri vitamiinien kesken. Välillä syön runsaammin, välillä vähän vähemmän. Mut yleensä ottaen kokoajan menee jotain.
3. Jalat ylös seksin jälkeen ja tyyny takapuolen alle.
4. Greippimehu - toiset sanoo, että huomaavat eron. Minä en huomannut ja lopetin juomisen hammaskiilteen menetyksen pelossa. Greippimehu kyllä on tosi hyvää !
5. Ovulaatiotestaus- ensin tikuilla. Yhteen kiertoon saattoi palaa 20-30 tikkua eikä ovulaatiota löytynyt. Joka tapauksessa olen käyttänyt satoja ovistestejä tässä urani aikana saaden muutamia vahvempia viivoja.
Ovulaation bongaaminen ja täsmälempiminen ei ole tuottanut tulosta vaikka siihen on yhdistetty tyyny ahterin alla, vitamiinit, kuntoilu ja mielikuvaharjoitukset (jotka sitten esittelen kohdassa 6.)
6. Mielikuvaharjoitukset- jostain luin henkilöstä, joka oli seksin jälkeen kuvitellut mielessään kuinka siittiö ja munasolu kohtaavat elimistössä. Hän tuli siitä kierrosta raskaaksi.
Tästä on nyt aikaa noin 4-5 vuotta eikä minun mielikuvaharjoitukset ole tuottaneet tulosta. Mielikuvittelen kuitenkin lähes joka kerta tuon maagisen tapahtuman (siis jos sattuu lempeä olemaan ilmassa- siis makkarissa- oviksen tienoilla)
7. Miehen vitamiinit- ei tietystikään riitä, että yksin tekisin olosuhteet siittiöiden ja munasolujen kohtaamiselle mukavaksi, pitäähän siittiöidenkin tulla suotuisasta ympäristöstä ja hyvillä mielin... Ei missään happamassa liemessä keitettyinä..
Mies siis vitamiinikuurille- joka jatkuu edelleen.
8. Fertility friend - ja muut netin apuohjelmat. Tutustuttuani englanninkieliseen fertility friend-palveluun liityin tietysti täysillä mukaan. Lisäksi sitten liityin toiseenkin Yourdays - palveluun. Fertility Friendin innoittamana aloitin aamulämpömittauksen ja seurasin tilannetta kalenterin avulla. Yourdays- kalenterin käytöstä en niinkään muista, mutta ehkä se oli helpompi eikä vaatinut aamulämpöjä.
Tuossapa noita. Tietty kaikkea on koitettu ristiin. On haettu vinkkejä netistä, on etsitty kokemuksia. On tiirailtu raskaustestejä ja epäilty omia silmiä... mitä ne näkee? - näkeekö mitään?
Noh, koskaan ei ole raskaustestiin tullut viivaa... paitsi kerran.
Meinasin pyörtyä. Testiin tuli selvä viiva. Aivan selvä. Sen näki ilman mitään tiirailuja. Olin aivan sekaisin onnesta. Yritin soittaa ystävälle, joka ei vastannut. Itkin yksin käsittämättä, miten se voi olla mahdollista kolmen vuoden (tai jotain sinnepäin) yrittämisen jälkeen ja juuri inseminaation jälkeen (inssistä aikaa kaksi- kolme päivää).
Sitten mieleeni tuli, että sain jonkin piikin siellä sairaalassa. Lääkkeen nimi oli Pregnyl.
Nopean googlauksen jälkeen tajusin, että pistetty lääke (raskaushormoni) näkyi testissä plussana. Se tunne oli sanoinkuvaamaton, kun käsitin asian tilan.
Menkat sitten alkoivat jonkin ajan päästä.
Jälkeenpäin mietin, että onneksi ystävä ei vastannut. Olisi ollut kamalaa soittaa sitten perään ja kertoa, että plussa tulikin lääkkeestä.
Muistan kuitenkin sen tunteen kun plussa piirtyi testiin - se oli mieletön.
perjantai 30. syyskuuta 2011
Säästösyyt
Blogin nimi on "Valo tunnelin päässä on säästösyistä sammutettu". Nimi tarkoittaa juuri sitä mitä se sanoo. Valo on toivo, tunneli on lapsettomuustaival, säästösyyt ovat säästösyitä.
Toivo on se kaikkea ylläpitävä voima. Se asia, joka saa jatkuvasti laittamaan itsensä likoon, joka sekoittaa pään kerta toisensa jälkeen.
Olen tarkoituksella ja osittain myös tahattomasti henkisen väsymisen myötä alasajanut toivoa. Olen yrittänyt päästää irti - antaa periksi.
Olen yrittänyt oppia hyväksymään, että en ehkä koskaan ole äiti.
Olen yrittänyt käsittää, että toiveeni ei ehkä koskaan toteudu.
Olen yrittänyt iloita elämästäni onnistuen siinä hyvin niin kauan, kunnes olen taas muistanut, että se seuraava askel ei ehkä koskaan tule. Elämäni tarkoitus jää saavuttamatta. Ainoa tuntemani tarkoitus jää toteutumatta.
Lapsettomuus on opettanut paljon. Se on kasvattanut minua ihmisenä. Se on antanut minulle aikaa tutustua itseeni, kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Se on antanut myös aikaa meille, minulle ja miehelleni aikaa tutustua toisiimme ja rakentaa elämäämme yhdessä.
Se on myös katkeroittanut minut, täyttänyt minut surulla ja negatiivisilla tunteilla. Yritän kuitenkin uskoa, että sillä on jokin tarkoitus.
Alku
Aluksi pesänrakennusvietti oli suuri ja kaikessa päätöksenteossa painoi aina se, että saatan pian olla raskaana. Moni asia jäi odottamaan sen vuoksi, että saatan pian olla raskaana ja pian meillä saattaa olla lapsi joka sitten muuttaa tilanteen.
Paljon asioita on lykätty tulevaisuuteen ja lopulta unohdettu, sillä lapsi on voinut saada alkunsa millä hetkellä hyvänsä.
Ensimmäiset vuodet erakoiduin kotiin. En käynyt juhlissa, en juonut, säästin rahaa, yritin luoda toimivaa arkea ja oikeastaan elin odottaen sitä hetkeä, että testi näyttää plussaa.
Tein ensimmäisen raskaustestin kun 4 viikkoa oli kulunut menkoista, seuraavan kun 5 viikkoa oli kulunut, sitä seuraavan kun 6 viikkoa oli kulunut... Menkat tulivat yleensä aina jossain vaiheessa, mutta vain noin 5-6 kertaa vuodessa.
Aina oli toivoa, kun menkkoja ei kuulunut. Ja aina toivo oli turhaa. Ei haamun haamua koskaan.
Lääkäriin vol. 1-3
Lääkäriin menin puolen vuoden odottelun jälkeen. Puolen vuoden aikana oli yhdet menkat tulleet. Toiset alkoivat samana päivänä kun menin lääkäriin.
Sain kuulla luennon terveellisemmistä elämäntavoista, sain Terolutia ja lähdin kotiin yrittelemään.
Kävin vielä kaksi kertaa lääkärissä hakemassa lisää terolutia ja ihmettelemässä, kun menkat eivät oikein tule. Kolmas kerta toden sanoi. Silloin yritystä oli takana reilu vuosi. Sain lähetteen gynekologille.
Gynekologi
Gynekologille oli pitkät jonot. Ensimmäinen käynti oli reilu 6kk viimeisestä lääkärikäynnistä.
Ekalla käynnillä gyne ultrasi ja tutki päällisin puolin. PCO havaittiin. Sain metformiinia ja lisää terolutia ja ohjeen testailla ovulaatiota (josta kyllä kerroin, ettei sitä tapahdu...)
Sain ajan postkoitaalitestiin - kaksi kertaa. Kummassakaan ei löytynyt siittiöitä kohdunsuulta. Miehen sperma tutkittiin jossain vaiheessa ja se oli ihan ok. Sain clomifenia ja ei muuta kuin kotiin yrittelemään ja ovista testaamaan.
Ensimmäisiä kertoja löysin ovistestillä oviksen noin 2 vuotta sen jälkeen kun olimme aloittaneet yrittämään lasta. Jossain ultrassakin se havaittiin, että mahdollisesti ovis on tapahtumassa.
Muistan sen tunteen, kun lähdin kotiin kuultuani lääkärissä, että saatan ovuloida hetkenä minä hyvänsä... Silloin tuntui, että emme voi epäonnistua.
...
No, tarina jatkuu.
Gyne näki jossain vaiheessa kohdussa jotain outoa ja halusi tehdä kohdun tähystyksen. Tähystyksessä kohdusta löytyi polyyppeja ja omituisesti kasvavaa limakalvoa. Kohdun tähystys tehtiin tammikuussa 2009 eli yritystä oli takana siinä vaiheessa 2,5 vuotta. Lääkäri sanoi, että lähete lapsettomuuspolille lähtee, jos kolmessa kierrossa tähystyksen jälkeen raskaus ei ala.
Keväällä (yritystä takana 3v) soittelin sen kolmen pitkähkön (clomi)kierron jälkeen lääkärille, että raskautta ei ole kuulunut.
Lähete lapsettomuuspolille
Lähete lapsettomuuspolille lähti keväällä/alkukesästä 2009.
Ensimmäinen aika polille oli marraskuussa 2009. Siellä kävimme läpi tilannetta ja tulevaa suunniteltiin. Suunnitelmana oli tehdä inseminaatio. Tarkoituksena oli, että minä ilmoitan polille kun ovuloin ja inseminaatio sitten tehdään.
- Ensimmäinen melko varma ovulaatio tapahtui kesäkuussa 2010 (yritystä takana 4 vuotta), eli puoli vuotta ensimmäisen käynnin jälkeen. Tulos oli negatiivinen.
- Toinen yritys tapahtui elokuussa 2010, mutta luultavasti se oli turha, sillä kuukautiset alkoivat 4 viikkoa inseminaation jälkeen, joten ovulaatio ei ollut silloin tapahtunut kun niin luultiin. Raskaana en ollut missään vaiheessa.
Toisen inseminaation aikaan lääkäri otti puheeksi, että seuraavaksi on yritettävä jotain muuta, jos raskaus ei ala.
Negatiivisen tuloksen jälkeen siirryimme elokuussa IVF-jonoon.
IVF/ICSI
Ensimmäinen IVF/icsi hoito suunniteltiin helmikuulle 2011 (yritystä takana 4,5v). Hoito tehtiin pitkällä kaavalla. Kaksi päivää ennen punktiota suunnitelmat muuttuivat kun vaste lääkkeille ei ollut sellainen kuin piti. Tehtiin inseminaatio, joka ei tuottanut tulosta.
Siirryimme taas jonoon ja seuraava hoito suunniteltiin 2 viikkoa ennen juhannusta tehtäväksi. Hoito tehtiin lyhyellä kaavalla. Tällä kertaa folleja kasvoi hurjasti. Yhteensä yli 40 follia kasvoi. Toisessa munasarjassa vähemmän kuin toisessa.
Punktioon päästiin, mutta heti punktion jälkeen selvisi että lähes 30 punktioidusta follista löytyi vain 5 solua. Munasarjani olivat täynnä kystia.
Seuraavana päivänä selvisi, että yksikään munasolu ei hedelmöitynyt.
Kuukautiset alkoivat juhannusyönä.
Kolmas yritys on suunniteltu 2 viikkoa ennen joulua tehtäväksi. Pitkän kaavan hoito on edessä. Seuraava hoito aloitetaan seuraavasta kierrosta nenäsumutteilla ja jatkellaan siitä sitten eteenpäin kohti sitä joulun negaa.
Tämän hoidon jälkeen meillä on jäljellä enää yksi hoito julkisella puolella. Se tehdään luultavasti sitten ensi juhannukseksi.
Tämä hoitojen vähiin käyminen aiheuttaa väkisin sen, että päätöksiä on alettava tekemään. Aiemmin aina oli vaihtoehto - lapsettomuushoidot.
Nyt niidenkin teho on huomattu. Tähän mennessä kaikkien yritysten, lääkitysten ja keinohedelmöitysten epäonnistumisprosentti on ollut 100% Aikaa on kulunut yli 5 vuotta ja joka ainoana päivänä olen ollut 100% ei raskaana.
Jos tästä menneestä 5 vuodesta voidaan jotenkin päätellä tuleva vuodet, niin hyvin suurella todennäköisyydellä seuraavat 5 vuotta olen 100% ei raskaana.
Ihmeitä tietysti tapahtuu, mutta ei meille.
Ihmeet tapahtuvat niille, joilta on kohtu poistettu, mutta vauva kasvaa jossain virtsarakossa (okei hieman karrikoitua...). Ihmeet tapahtuvat niille, joiden on täysin mahdotonta saada lapsia.
Ihmeitä ei tapahdu niille, joilla ei pitäisi olla mitään vikaa. Ihmeitä ei tapahdu selittämättömästi lapsettomille.
Selittämätön lapsettomuus on se ihme, joka elämäämme on annettu. Siitä meidän pitäisi osata nauttia - niinkuin ihmiset, jotka eivät ole suunnitelleet saada lasta nauttivat lapsistaan.
Lapsettomuus on minun ihme- en vain osaa olla siitä onnellinen.
Toivo on se kaikkea ylläpitävä voima. Se asia, joka saa jatkuvasti laittamaan itsensä likoon, joka sekoittaa pään kerta toisensa jälkeen.
Olen tarkoituksella ja osittain myös tahattomasti henkisen väsymisen myötä alasajanut toivoa. Olen yrittänyt päästää irti - antaa periksi.
Olen yrittänyt oppia hyväksymään, että en ehkä koskaan ole äiti.
Olen yrittänyt käsittää, että toiveeni ei ehkä koskaan toteudu.
Olen yrittänyt iloita elämästäni onnistuen siinä hyvin niin kauan, kunnes olen taas muistanut, että se seuraava askel ei ehkä koskaan tule. Elämäni tarkoitus jää saavuttamatta. Ainoa tuntemani tarkoitus jää toteutumatta.
Lapsettomuus on opettanut paljon. Se on kasvattanut minua ihmisenä. Se on antanut minulle aikaa tutustua itseeni, kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Se on antanut myös aikaa meille, minulle ja miehelleni aikaa tutustua toisiimme ja rakentaa elämäämme yhdessä.
Se on myös katkeroittanut minut, täyttänyt minut surulla ja negatiivisilla tunteilla. Yritän kuitenkin uskoa, että sillä on jokin tarkoitus.
Alku
Aluksi pesänrakennusvietti oli suuri ja kaikessa päätöksenteossa painoi aina se, että saatan pian olla raskaana. Moni asia jäi odottamaan sen vuoksi, että saatan pian olla raskaana ja pian meillä saattaa olla lapsi joka sitten muuttaa tilanteen.
Paljon asioita on lykätty tulevaisuuteen ja lopulta unohdettu, sillä lapsi on voinut saada alkunsa millä hetkellä hyvänsä.
Ensimmäiset vuodet erakoiduin kotiin. En käynyt juhlissa, en juonut, säästin rahaa, yritin luoda toimivaa arkea ja oikeastaan elin odottaen sitä hetkeä, että testi näyttää plussaa.
Tein ensimmäisen raskaustestin kun 4 viikkoa oli kulunut menkoista, seuraavan kun 5 viikkoa oli kulunut, sitä seuraavan kun 6 viikkoa oli kulunut... Menkat tulivat yleensä aina jossain vaiheessa, mutta vain noin 5-6 kertaa vuodessa.
Aina oli toivoa, kun menkkoja ei kuulunut. Ja aina toivo oli turhaa. Ei haamun haamua koskaan.
Lääkäriin vol. 1-3
Lääkäriin menin puolen vuoden odottelun jälkeen. Puolen vuoden aikana oli yhdet menkat tulleet. Toiset alkoivat samana päivänä kun menin lääkäriin.
Sain kuulla luennon terveellisemmistä elämäntavoista, sain Terolutia ja lähdin kotiin yrittelemään.
Kävin vielä kaksi kertaa lääkärissä hakemassa lisää terolutia ja ihmettelemässä, kun menkat eivät oikein tule. Kolmas kerta toden sanoi. Silloin yritystä oli takana reilu vuosi. Sain lähetteen gynekologille.
Gynekologi
Gynekologille oli pitkät jonot. Ensimmäinen käynti oli reilu 6kk viimeisestä lääkärikäynnistä.
Ekalla käynnillä gyne ultrasi ja tutki päällisin puolin. PCO havaittiin. Sain metformiinia ja lisää terolutia ja ohjeen testailla ovulaatiota (josta kyllä kerroin, ettei sitä tapahdu...)
Sain ajan postkoitaalitestiin - kaksi kertaa. Kummassakaan ei löytynyt siittiöitä kohdunsuulta. Miehen sperma tutkittiin jossain vaiheessa ja se oli ihan ok. Sain clomifenia ja ei muuta kuin kotiin yrittelemään ja ovista testaamaan.
Ensimmäisiä kertoja löysin ovistestillä oviksen noin 2 vuotta sen jälkeen kun olimme aloittaneet yrittämään lasta. Jossain ultrassakin se havaittiin, että mahdollisesti ovis on tapahtumassa.
Muistan sen tunteen, kun lähdin kotiin kuultuani lääkärissä, että saatan ovuloida hetkenä minä hyvänsä... Silloin tuntui, että emme voi epäonnistua.
...
No, tarina jatkuu.
Gyne näki jossain vaiheessa kohdussa jotain outoa ja halusi tehdä kohdun tähystyksen. Tähystyksessä kohdusta löytyi polyyppeja ja omituisesti kasvavaa limakalvoa. Kohdun tähystys tehtiin tammikuussa 2009 eli yritystä oli takana siinä vaiheessa 2,5 vuotta. Lääkäri sanoi, että lähete lapsettomuuspolille lähtee, jos kolmessa kierrossa tähystyksen jälkeen raskaus ei ala.
Keväällä (yritystä takana 3v) soittelin sen kolmen pitkähkön (clomi)kierron jälkeen lääkärille, että raskautta ei ole kuulunut.
Lähete lapsettomuuspolille
Lähete lapsettomuuspolille lähti keväällä/alkukesästä 2009.
Ensimmäinen aika polille oli marraskuussa 2009. Siellä kävimme läpi tilannetta ja tulevaa suunniteltiin. Suunnitelmana oli tehdä inseminaatio. Tarkoituksena oli, että minä ilmoitan polille kun ovuloin ja inseminaatio sitten tehdään.
- Ensimmäinen melko varma ovulaatio tapahtui kesäkuussa 2010 (yritystä takana 4 vuotta), eli puoli vuotta ensimmäisen käynnin jälkeen. Tulos oli negatiivinen.
- Toinen yritys tapahtui elokuussa 2010, mutta luultavasti se oli turha, sillä kuukautiset alkoivat 4 viikkoa inseminaation jälkeen, joten ovulaatio ei ollut silloin tapahtunut kun niin luultiin. Raskaana en ollut missään vaiheessa.
Toisen inseminaation aikaan lääkäri otti puheeksi, että seuraavaksi on yritettävä jotain muuta, jos raskaus ei ala.
Negatiivisen tuloksen jälkeen siirryimme elokuussa IVF-jonoon.
IVF/ICSI
Ensimmäinen IVF/icsi hoito suunniteltiin helmikuulle 2011 (yritystä takana 4,5v). Hoito tehtiin pitkällä kaavalla. Kaksi päivää ennen punktiota suunnitelmat muuttuivat kun vaste lääkkeille ei ollut sellainen kuin piti. Tehtiin inseminaatio, joka ei tuottanut tulosta.
Siirryimme taas jonoon ja seuraava hoito suunniteltiin 2 viikkoa ennen juhannusta tehtäväksi. Hoito tehtiin lyhyellä kaavalla. Tällä kertaa folleja kasvoi hurjasti. Yhteensä yli 40 follia kasvoi. Toisessa munasarjassa vähemmän kuin toisessa.
Punktioon päästiin, mutta heti punktion jälkeen selvisi että lähes 30 punktioidusta follista löytyi vain 5 solua. Munasarjani olivat täynnä kystia.
Seuraavana päivänä selvisi, että yksikään munasolu ei hedelmöitynyt.
Kuukautiset alkoivat juhannusyönä.
Kolmas yritys on suunniteltu 2 viikkoa ennen joulua tehtäväksi. Pitkän kaavan hoito on edessä. Seuraava hoito aloitetaan seuraavasta kierrosta nenäsumutteilla ja jatkellaan siitä sitten eteenpäin kohti sitä joulun negaa.
Tämän hoidon jälkeen meillä on jäljellä enää yksi hoito julkisella puolella. Se tehdään luultavasti sitten ensi juhannukseksi.
Tämä hoitojen vähiin käyminen aiheuttaa väkisin sen, että päätöksiä on alettava tekemään. Aiemmin aina oli vaihtoehto - lapsettomuushoidot.
Nyt niidenkin teho on huomattu. Tähän mennessä kaikkien yritysten, lääkitysten ja keinohedelmöitysten epäonnistumisprosentti on ollut 100% Aikaa on kulunut yli 5 vuotta ja joka ainoana päivänä olen ollut 100% ei raskaana.
Jos tästä menneestä 5 vuodesta voidaan jotenkin päätellä tuleva vuodet, niin hyvin suurella todennäköisyydellä seuraavat 5 vuotta olen 100% ei raskaana.
Ihmeitä tietysti tapahtuu, mutta ei meille.
Ihmeet tapahtuvat niille, joilta on kohtu poistettu, mutta vauva kasvaa jossain virtsarakossa (okei hieman karrikoitua...). Ihmeet tapahtuvat niille, joiden on täysin mahdotonta saada lapsia.
Ihmeitä ei tapahdu niille, joilla ei pitäisi olla mitään vikaa. Ihmeitä ei tapahdu selittämättömästi lapsettomille.
Selittämätön lapsettomuus on se ihme, joka elämäämme on annettu. Siitä meidän pitäisi osata nauttia - niinkuin ihmiset, jotka eivät ole suunnitelleet saada lasta nauttivat lapsistaan.
Lapsettomuus on minun ihme- en vain osaa olla siitä onnellinen.
tiistai 27. syyskuuta 2011
Hymyilemisen mestari...
Tarinan aloittaminen alusta on aika työlästä. Miten kertoa vuosien tarina nopeasti, siististi ja niin, että joku sen viitsisi lukea.
Matkaan mahtuu paljon kaikenlaisia asioita, jotka ovat hyvinkin merkityksettömiä, mutta silti mieleni tekee ne mainita.
Haluaisin kertoa asioista, jotka ovat tuntuneet pahalta. Asioista, jotka kerrottuna saavat minut kuulostamaan kamalalta ihmiseltä.
Ehkä sittenkin on parempi jättää vain takamus menneeseen ja siirtyä eteenpäin?
Mennyt on mennyttä - menneet murheet ovat menneitä. Niitä on turha murehtia nyt, sillä nurkan takana odottaa uudet murheet murehtijaansa.
Seuraava murhe odottelee jouluna. Seuraava lapsettomuushoito (IVF/icsi) tehdään kaksi viikkoa ennen joulua. Kuka tahansa voi päätellä mikä on tulos.
Kuka tahansa voi päätellä, että niin varmalta kuin se joulun ihme helposti tuntuukin, niin sitä ei tule.
Tulee punainen joulu.
Hienoa. Lopputulos on varmasti oikein onnellinen, kun asenne tässä vaiheessa on tämä. Jos asenne ratkaisisi, niin tätä viikkotehtävää en voittaisi. (BB-viittaus, mainio eikös ? hehheh)
Olen melko vakuuttunut, että viimeisen vuoden ajan lapsettomuuteni on johtunut siitä, etten ole lainkaan uskonut raskautumisen olevan mahdollista.
Sitä ennen luultavasti toivoin ja stressasin liikaa.
Sitä ennen en huolehtinut itsestäni kunnolla.
Sitä ennen tein jotain muuta itselleni, että en voinut tulla raskaaksi.
Käytännössä olen siis joko omilla teoillani/tekemättä jättämisillä tai ajatuksillani aiheuttanut lapsettomuuden - ainakin mikäli ulkopuolisia on asiassa uskominen.
Lapsettomuudesta tietävät ystävänikin epäilevät tasaisin väliajoin, että mielialani ja ajatukseni estävät minua raskautumasta.
KIITOOS.
No nyt kun syy on selvitetty niin voidaan siirtyä niihin toissijaisiin lapsettomuuden aiheuttajiin, joita aiemmassa postauksessa vähän sivusin. Kärsin siis PCO:sta enkä ovuloi eikä minulla ole kuukautisia kuin joskus harvoin.
Clomifenin avulla ovuloin ja kierrot pysyvät kohtalaisina, en silti tule raskaaksi niiden avulla (tai edes harrastamalla seksiä miehen kanssa).
PCO ei välttämättä aina tarkoita ylipainoa, mutta minun tapauksessani se tarkoittaa. Ja harmittavan hankalasti karistettavaa ylipainoa. Olen hieman saanut painoa pois tässä vuosien varrella, mutta taas kerran painon kanssa olen noususuhdanteessa. Ärsyttävää.
Mielialat ovat matalalla eikä säännöllisen elämän syrjästä tunnu saavan kiinni.
Jaaaa selityksiähän riittää. En viitsi niitä edes alkaa tähän kirjoittamaan. Niitä kuitenkin on ihan omiksi tarpeiksi.
Ja mitä vielä?
Mikäli tänne joku sattuu eksymään lukemaan, niin hieno juttu. Pääasiassa taidan kuitenkin kirjoittaa itselleni. Pitkään mietin jopa kirjoittamista yksin, hiljaisuudessa. Mutta... ehkä sittenkin se kommentti silloin, toinen tällöin, - ehkä se sittenkin olisi kiva juttu.
Siis tervetuloa sinä, joka tätä luet. Edessä ei ole helppo matka, mutta matka kuitenkin. Määränpää ei ole vielä tiedossa, mutta se selvinnee kuitenkin seuraavan vuoden sisään. Kaksi hoitoa on jäljellä toinen jouluna, toinen sitten juhannuksena. Juhannuksena on totuuden hetki edessä - kumpi tie valitaan, jos suuntaa ei ole siihen mennessä jonkun korkeamman tahon puolelta osoitettu?
Siihen asti luvassa pelkkää epätietoisuutta, tuskailua ja mahdollisesti joskus jotain ilonaiheitakin- ainakin toivottavasti.
Matkaan mahtuu paljon kaikenlaisia asioita, jotka ovat hyvinkin merkityksettömiä, mutta silti mieleni tekee ne mainita.
Haluaisin kertoa asioista, jotka ovat tuntuneet pahalta. Asioista, jotka kerrottuna saavat minut kuulostamaan kamalalta ihmiseltä.
Ehkä sittenkin on parempi jättää vain takamus menneeseen ja siirtyä eteenpäin?
Mennyt on mennyttä - menneet murheet ovat menneitä. Niitä on turha murehtia nyt, sillä nurkan takana odottaa uudet murheet murehtijaansa.
Seuraava murhe odottelee jouluna. Seuraava lapsettomuushoito (IVF/icsi) tehdään kaksi viikkoa ennen joulua. Kuka tahansa voi päätellä mikä on tulos.
Kuka tahansa voi päätellä, että niin varmalta kuin se joulun ihme helposti tuntuukin, niin sitä ei tule.
Tulee punainen joulu.
Hienoa. Lopputulos on varmasti oikein onnellinen, kun asenne tässä vaiheessa on tämä. Jos asenne ratkaisisi, niin tätä viikkotehtävää en voittaisi. (BB-viittaus, mainio eikös ? hehheh)
Olen melko vakuuttunut, että viimeisen vuoden ajan lapsettomuuteni on johtunut siitä, etten ole lainkaan uskonut raskautumisen olevan mahdollista.
Sitä ennen luultavasti toivoin ja stressasin liikaa.
Sitä ennen en huolehtinut itsestäni kunnolla.
Sitä ennen tein jotain muuta itselleni, että en voinut tulla raskaaksi.
Käytännössä olen siis joko omilla teoillani/tekemättä jättämisillä tai ajatuksillani aiheuttanut lapsettomuuden - ainakin mikäli ulkopuolisia on asiassa uskominen.
Lapsettomuudesta tietävät ystävänikin epäilevät tasaisin väliajoin, että mielialani ja ajatukseni estävät minua raskautumasta.
KIITOOS.
No nyt kun syy on selvitetty niin voidaan siirtyä niihin toissijaisiin lapsettomuuden aiheuttajiin, joita aiemmassa postauksessa vähän sivusin. Kärsin siis PCO:sta enkä ovuloi eikä minulla ole kuukautisia kuin joskus harvoin.
Clomifenin avulla ovuloin ja kierrot pysyvät kohtalaisina, en silti tule raskaaksi niiden avulla (tai edes harrastamalla seksiä miehen kanssa).
PCO ei välttämättä aina tarkoita ylipainoa, mutta minun tapauksessani se tarkoittaa. Ja harmittavan hankalasti karistettavaa ylipainoa. Olen hieman saanut painoa pois tässä vuosien varrella, mutta taas kerran painon kanssa olen noususuhdanteessa. Ärsyttävää.
Mielialat ovat matalalla eikä säännöllisen elämän syrjästä tunnu saavan kiinni.
Jaaaa selityksiähän riittää. En viitsi niitä edes alkaa tähän kirjoittamaan. Niitä kuitenkin on ihan omiksi tarpeiksi.
Ja mitä vielä?
Mikäli tänne joku sattuu eksymään lukemaan, niin hieno juttu. Pääasiassa taidan kuitenkin kirjoittaa itselleni. Pitkään mietin jopa kirjoittamista yksin, hiljaisuudessa. Mutta... ehkä sittenkin se kommentti silloin, toinen tällöin, - ehkä se sittenkin olisi kiva juttu.
Siis tervetuloa sinä, joka tätä luet. Edessä ei ole helppo matka, mutta matka kuitenkin. Määränpää ei ole vielä tiedossa, mutta se selvinnee kuitenkin seuraavan vuoden sisään. Kaksi hoitoa on jäljellä toinen jouluna, toinen sitten juhannuksena. Juhannuksena on totuuden hetki edessä - kumpi tie valitaan, jos suuntaa ei ole siihen mennessä jonkun korkeamman tahon puolelta osoitettu?
Siihen asti luvassa pelkkää epätietoisuutta, tuskailua ja mahdollisesti joskus jotain ilonaiheitakin- ainakin toivottavasti.
maanantai 26. syyskuuta 2011
Tuska ja suru
Synkkyys mua masentaa sekä ankeus ahdistaa... Surua, tuskaa, apatiaa on sieluni tulviillaan....
- Näin ainakin Klamydian biisissä "Tuska ja suru" kuvaillaan tuota tunnetta. Siis tuskaa ja surua.
Hauska biisi :)
Elämäni ei ole pelkkää surua ja tuskaa, vaikka se kyllä ekan postauksen ja tämänkin perusteella siltä helposti vaikuttaa. Ensimmäinen postaus on tehty synkkyyden hetkellä, kun fiilis oli hyvin epätoivoinen ja vihainen.
Olen kohdannut taas elämässäni tilanteen, kun minulle läheiset ihmiset ovat raskaana. Tämä tilanne toisinaan laukaisee sitten omanlaisensa tapahtumasarjan liikenteeseen. Tai ei voida ehkä puhua tapahtumasarjasta vaan ennemminkin ajatusten johtumisesta ja juoksusta.
Ongelmia minulle aiheuttaa se, että ystäväni lukevat blogiani, jossa tästä samaisesta aiheesta käyn säännöllisen epäsäännöllisesti vinkumassa. Siis lapsettomuudesta.
Olen miettinyt mahdollisuutta löytää jokin muu tapa ilmaista itseäni, kuin tämä kirjoittaminen. Omaksi harmikseni en osaa piirtää, enkä edes leikata ja liimata niin, että tuloksena olisi jotain ajatuksia herättävää (viittaan siis sarjakuvablogiin Meinasin Kaatua ja Haarakiilapaniikki sekä Impatient Female-kuvablogiin - linkit saanen liitettyä tähän joskus- tulevaisuudessa?)
Uusi blogi.
Kyllä, uusi blogi, vanha aihe. Vielä olen kahden vaiheilla käynkö "vanhoille" lukijoilleni vinkkaamassa nykyisen olinpaikkani. Ehkä jatkan vanhassa blogissa vielä, ehkä en. Mietin sitä. Kuitenkin halusin karistaa ystäväni kannoiltani ihan siinä toivossa, että voin vihani, suruni ja ahdistukseni purkaa blogiin ilman pelkoa siitä, että ystäväni raskaushormonihuuruissa ne lukee ja pahoittaa mielensä.
Edellisessä raskaudessa näin kävi, ainakin melkein.
On kurjaa, jos ei voi vaan antaa tulla, kun kerran nimettömänä ja kasvottomana bloggaa.
Mitä minusta?
Kuuluisikohan sitä sitten kertoa jotain itsestään? Takana siis yli 5 vuotta täyttä höyryä lapsentekoa. - Tai noh, ei nyt ihan täyttä höyryä, sillä lapsettomuuden toivottomuuden aiheuttamat halukadot ovat olleet ongelmana täällä (kin?).
Lääkärit keinoineen ovat olleet mukana muutaman surkeasti epäonnistuneen kerran ja edessä on vielä ainakin kaksi yritystä.
Kokeiltu on kotikonsteja, vitamiineja, lääkkeitä, inseminaatioita, IVF/icsi-hoitoja. Tuloksena kuukautiset 100% varmasti joka yrityksen jälkeen.
Positiivista kuukautisissa on se, että niiden puuttuminen aiheuttaa pahemman esteen onnistumiselle, kuin niiden tuleminen (onko tämä järjetön lause?). Taustalta löytyy myös ylipainoa, PCO:ta ja muuta surkeutta, jotka sitten laittavat kapuloita rattaisiin. Miehen puolella vika ei ole niin suuri, mutta ei sielläkään tavara ihan 100% priimaa ole.
Tähän mennessä pääkoppa on vielä pysynyt hommassa kasassa, vaikka senkin kestävyyttä toisinaan koetellaan. Välillä kyllä kaipaisi ammattilaista kuuntelemaan ja antamaan keinoja ylittää pahimmat paikat.
Toivo on kidutuskeinoista pahin ja toivon kynsissä tässä on nyt räydytty jo useampi vuosi. Silti sitä jaksaa toivoa, vaikka on ihan varma, ettei toivoa ole.
- Ristiriitaista, sekopäistä ja hankalaa.
Lapsettoman tie ei ole helppo.
Vaikka kenenpä tie olisi? Tuskinpa kukaan pääsee välttämään sen ruusuilla tanssimisen. Jokaisen matkalla on omat piikkinsä, oli se elämä sitten kenen hyvänsä.
Toiveena on selvitä tästä täysijärkisenä. Oli lopputulos mikä hyvänsä, niin suurin toive on, että lopulta se onni löytyy. Uskon, että muitakin vaihtoehtoja on kuin se vauva ja perhe, toistaiseksi kuitenkin toivoisin juuri noiden asioiden olevan se meidän vaihtoehto (aika mielikuvituksetonta, mutta totta).
Ehkäpä tämä mustasävytteinen, tummanpuhuva blogi on se reitti ajatuksilleni, josta ne saavat purkautua ihan juuri sellaisina kuin ovat.
- Näin ainakin Klamydian biisissä "Tuska ja suru" kuvaillaan tuota tunnetta. Siis tuskaa ja surua.
Hauska biisi :)
Elämäni ei ole pelkkää surua ja tuskaa, vaikka se kyllä ekan postauksen ja tämänkin perusteella siltä helposti vaikuttaa. Ensimmäinen postaus on tehty synkkyyden hetkellä, kun fiilis oli hyvin epätoivoinen ja vihainen.
Olen kohdannut taas elämässäni tilanteen, kun minulle läheiset ihmiset ovat raskaana. Tämä tilanne toisinaan laukaisee sitten omanlaisensa tapahtumasarjan liikenteeseen. Tai ei voida ehkä puhua tapahtumasarjasta vaan ennemminkin ajatusten johtumisesta ja juoksusta.
Ongelmia minulle aiheuttaa se, että ystäväni lukevat blogiani, jossa tästä samaisesta aiheesta käyn säännöllisen epäsäännöllisesti vinkumassa. Siis lapsettomuudesta.
Olen miettinyt mahdollisuutta löytää jokin muu tapa ilmaista itseäni, kuin tämä kirjoittaminen. Omaksi harmikseni en osaa piirtää, enkä edes leikata ja liimata niin, että tuloksena olisi jotain ajatuksia herättävää (viittaan siis sarjakuvablogiin Meinasin Kaatua ja Haarakiilapaniikki sekä Impatient Female-kuvablogiin - linkit saanen liitettyä tähän joskus- tulevaisuudessa?)
Uusi blogi.
Kyllä, uusi blogi, vanha aihe. Vielä olen kahden vaiheilla käynkö "vanhoille" lukijoilleni vinkkaamassa nykyisen olinpaikkani. Ehkä jatkan vanhassa blogissa vielä, ehkä en. Mietin sitä. Kuitenkin halusin karistaa ystäväni kannoiltani ihan siinä toivossa, että voin vihani, suruni ja ahdistukseni purkaa blogiin ilman pelkoa siitä, että ystäväni raskaushormonihuuruissa ne lukee ja pahoittaa mielensä.
Edellisessä raskaudessa näin kävi, ainakin melkein.
On kurjaa, jos ei voi vaan antaa tulla, kun kerran nimettömänä ja kasvottomana bloggaa.
Mitä minusta?
Kuuluisikohan sitä sitten kertoa jotain itsestään? Takana siis yli 5 vuotta täyttä höyryä lapsentekoa. - Tai noh, ei nyt ihan täyttä höyryä, sillä lapsettomuuden toivottomuuden aiheuttamat halukadot ovat olleet ongelmana täällä (kin?).
Lääkärit keinoineen ovat olleet mukana muutaman surkeasti epäonnistuneen kerran ja edessä on vielä ainakin kaksi yritystä.
Kokeiltu on kotikonsteja, vitamiineja, lääkkeitä, inseminaatioita, IVF/icsi-hoitoja. Tuloksena kuukautiset 100% varmasti joka yrityksen jälkeen.
Positiivista kuukautisissa on se, että niiden puuttuminen aiheuttaa pahemman esteen onnistumiselle, kuin niiden tuleminen (onko tämä järjetön lause?). Taustalta löytyy myös ylipainoa, PCO:ta ja muuta surkeutta, jotka sitten laittavat kapuloita rattaisiin. Miehen puolella vika ei ole niin suuri, mutta ei sielläkään tavara ihan 100% priimaa ole.
Tähän mennessä pääkoppa on vielä pysynyt hommassa kasassa, vaikka senkin kestävyyttä toisinaan koetellaan. Välillä kyllä kaipaisi ammattilaista kuuntelemaan ja antamaan keinoja ylittää pahimmat paikat.
Toivo on kidutuskeinoista pahin ja toivon kynsissä tässä on nyt räydytty jo useampi vuosi. Silti sitä jaksaa toivoa, vaikka on ihan varma, ettei toivoa ole.
- Ristiriitaista, sekopäistä ja hankalaa.
Lapsettoman tie ei ole helppo.
Vaikka kenenpä tie olisi? Tuskinpa kukaan pääsee välttämään sen ruusuilla tanssimisen. Jokaisen matkalla on omat piikkinsä, oli se elämä sitten kenen hyvänsä.
Toiveena on selvitä tästä täysijärkisenä. Oli lopputulos mikä hyvänsä, niin suurin toive on, että lopulta se onni löytyy. Uskon, että muitakin vaihtoehtoja on kuin se vauva ja perhe, toistaiseksi kuitenkin toivoisin juuri noiden asioiden olevan se meidän vaihtoehto (aika mielikuvituksetonta, mutta totta).
Ehkäpä tämä mustasävytteinen, tummanpuhuva blogi on se reitti ajatuksilleni, josta ne saavat purkautua ihan juuri sellaisina kuin ovat.
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
Pimeys
Lapsettomuus.
Sammunut tai sammutettu toivo, sama lopputulos. Vain pimeyttä näkyvissä.
Elämäni tarkoitus, kaiken yhteen sitova , eteenpäinvievä voima ja unelmien täyttymys; mahdollisuus omaan perheeseen lipuu hetki hetkeltä kauemmaksi - ulottumattomiin.
Jäljellä on vielä oljenkorsia, lapsettomuushoitoja, mutta miten ne voivat auttaa, jos on oman uskonsa, kaiken toivon ja taistelutahtonsa menettänyt?
Mitä hyötyä on yrittää, kun viha ja katkeruus ovat huuhdelleet mielen ja jättäneet kaiken kauniin ja hyvän tilalle pelkkää pimeyttä?
Pelkkää toivottomuutta, surua, katkeruutta...
Onko tästä mahdollista enää nousta?
Sammunut tai sammutettu toivo, sama lopputulos. Vain pimeyttä näkyvissä.
Elämäni tarkoitus, kaiken yhteen sitova , eteenpäinvievä voima ja unelmien täyttymys; mahdollisuus omaan perheeseen lipuu hetki hetkeltä kauemmaksi - ulottumattomiin.
Jäljellä on vielä oljenkorsia, lapsettomuushoitoja, mutta miten ne voivat auttaa, jos on oman uskonsa, kaiken toivon ja taistelutahtonsa menettänyt?
Mitä hyötyä on yrittää, kun viha ja katkeruus ovat huuhdelleet mielen ja jättäneet kaiken kauniin ja hyvän tilalle pelkkää pimeyttä?
Pelkkää toivottomuutta, surua, katkeruutta...
Onko tästä mahdollista enää nousta?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)