Tuska ja suru

Synkkyys mua masentaa sekä ankeus ahdistaa... Surua, tuskaa, apatiaa on sieluni tulviillaan....

- Näin ainakin Klamydian biisissä "Tuska ja suru" kuvaillaan tuota tunnetta. Siis tuskaa ja surua.
Hauska biisi :)

Elämäni ei ole pelkkää surua ja tuskaa, vaikka se kyllä ekan postauksen ja tämänkin perusteella siltä helposti vaikuttaa. Ensimmäinen postaus on tehty synkkyyden hetkellä, kun fiilis oli hyvin epätoivoinen ja vihainen.

Olen kohdannut taas elämässäni tilanteen, kun minulle läheiset ihmiset ovat raskaana. Tämä tilanne toisinaan laukaisee sitten omanlaisensa tapahtumasarjan liikenteeseen. Tai ei voida ehkä puhua tapahtumasarjasta vaan ennemminkin ajatusten johtumisesta ja juoksusta.
Ongelmia minulle aiheuttaa se, että ystäväni lukevat blogiani, jossa tästä samaisesta aiheesta käyn säännöllisen epäsäännöllisesti vinkumassa. Siis lapsettomuudesta.

Olen miettinyt mahdollisuutta löytää jokin muu tapa ilmaista itseäni, kuin tämä kirjoittaminen. Omaksi harmikseni en osaa piirtää, enkä edes leikata ja liimata niin, että tuloksena olisi jotain ajatuksia herättävää (viittaan siis sarjakuvablogiin Meinasin Kaatua ja Haarakiilapaniikki sekä Impatient Female-kuvablogiin - linkit saanen liitettyä tähän joskus- tulevaisuudessa?)

Uusi blogi.
Kyllä, uusi blogi, vanha aihe. Vielä olen kahden vaiheilla käynkö "vanhoille" lukijoilleni vinkkaamassa nykyisen olinpaikkani. Ehkä jatkan vanhassa blogissa vielä, ehkä en. Mietin sitä. Kuitenkin halusin karistaa ystäväni kannoiltani ihan siinä toivossa, että voin vihani, suruni ja ahdistukseni purkaa blogiin ilman pelkoa siitä, että ystäväni raskaushormonihuuruissa ne lukee ja pahoittaa mielensä.
Edellisessä raskaudessa näin kävi, ainakin melkein.

On kurjaa, jos ei voi vaan antaa tulla, kun kerran nimettömänä ja kasvottomana bloggaa.

Mitä minusta?
Kuuluisikohan sitä sitten kertoa jotain itsestään? Takana siis yli 5 vuotta täyttä höyryä lapsentekoa. - Tai noh, ei nyt ihan täyttä höyryä, sillä lapsettomuuden toivottomuuden aiheuttamat halukadot ovat olleet ongelmana täällä (kin?).
Lääkärit keinoineen ovat olleet mukana muutaman surkeasti epäonnistuneen kerran ja edessä on vielä ainakin kaksi yritystä.
Kokeiltu on kotikonsteja, vitamiineja, lääkkeitä, inseminaatioita, IVF/icsi-hoitoja. Tuloksena kuukautiset 100% varmasti joka yrityksen jälkeen.

Positiivista kuukautisissa on se, että niiden puuttuminen aiheuttaa pahemman esteen onnistumiselle, kuin niiden tuleminen (onko tämä järjetön lause?). Taustalta löytyy myös ylipainoa, PCO:ta ja muuta surkeutta, jotka sitten laittavat kapuloita rattaisiin. Miehen puolella vika ei ole niin suuri, mutta ei sielläkään tavara ihan 100% priimaa ole.

Tähän mennessä pääkoppa on vielä pysynyt hommassa kasassa, vaikka senkin kestävyyttä toisinaan koetellaan. Välillä kyllä kaipaisi ammattilaista kuuntelemaan ja antamaan keinoja ylittää pahimmat paikat.
Toivo on kidutuskeinoista pahin ja toivon kynsissä tässä on nyt räydytty jo useampi vuosi. Silti sitä jaksaa toivoa, vaikka on ihan varma, ettei toivoa ole.
- Ristiriitaista, sekopäistä ja hankalaa.

Lapsettoman tie ei ole helppo.

Vaikka kenenpä tie olisi? Tuskinpa kukaan pääsee välttämään sen ruusuilla tanssimisen. Jokaisen matkalla on omat piikkinsä, oli se elämä sitten kenen hyvänsä.

Toiveena on selvitä tästä täysijärkisenä. Oli lopputulos mikä hyvänsä, niin suurin toive on, että lopulta se onni löytyy. Uskon, että muitakin vaihtoehtoja on kuin se vauva ja perhe, toistaiseksi kuitenkin toivoisin juuri noiden asioiden olevan se meidän vaihtoehto (aika mielikuvituksetonta, mutta totta).

Ehkäpä tämä mustasävytteinen, tummanpuhuva blogi on se reitti ajatuksilleni, josta ne saavat purkautua ihan juuri sellaisina kuin ovat.