Säästösyyt

Blogin nimi on "Valo tunnelin päässä on säästösyistä sammutettu". Nimi tarkoittaa juuri sitä mitä se sanoo. Valo on toivo, tunneli on lapsettomuustaival, säästösyyt ovat säästösyitä.

Toivo on se kaikkea ylläpitävä voima. Se asia, joka saa jatkuvasti laittamaan itsensä likoon, joka sekoittaa pään kerta toisensa jälkeen.

Olen tarkoituksella ja osittain myös tahattomasti henkisen väsymisen myötä alasajanut toivoa. Olen yrittänyt päästää irti - antaa periksi.
Olen yrittänyt oppia hyväksymään, että en ehkä koskaan ole äiti.
Olen yrittänyt käsittää, että toiveeni ei ehkä koskaan toteudu.
Olen yrittänyt iloita elämästäni onnistuen siinä hyvin niin kauan, kunnes olen taas muistanut, että se seuraava askel ei ehkä koskaan tule. Elämäni tarkoitus jää saavuttamatta. Ainoa tuntemani tarkoitus jää toteutumatta.

Lapsettomuus on opettanut paljon. Se on kasvattanut minua ihmisenä. Se on antanut minulle aikaa tutustua itseeni, kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Se on antanut myös aikaa meille, minulle ja miehelleni aikaa tutustua toisiimme ja rakentaa elämäämme yhdessä.
Se on myös katkeroittanut minut, täyttänyt minut surulla ja negatiivisilla tunteilla. Yritän kuitenkin uskoa, että sillä on jokin tarkoitus.

Alku

Aluksi pesänrakennusvietti oli suuri ja kaikessa päätöksenteossa painoi aina se, että saatan pian olla raskaana. Moni asia jäi odottamaan sen vuoksi, että saatan pian olla raskaana ja pian meillä saattaa olla lapsi joka sitten muuttaa tilanteen.
Paljon asioita on lykätty tulevaisuuteen ja lopulta unohdettu, sillä lapsi on voinut saada alkunsa millä hetkellä hyvänsä.

Ensimmäiset vuodet erakoiduin kotiin. En käynyt juhlissa, en juonut, säästin rahaa, yritin luoda toimivaa arkea ja oikeastaan elin odottaen sitä hetkeä, että testi näyttää plussaa.
Tein ensimmäisen raskaustestin kun 4 viikkoa oli kulunut menkoista, seuraavan kun 5 viikkoa oli kulunut, sitä seuraavan kun 6 viikkoa oli kulunut... Menkat tulivat yleensä aina jossain vaiheessa, mutta vain noin 5-6 kertaa vuodessa.

Aina oli toivoa, kun menkkoja ei kuulunut. Ja aina toivo oli turhaa. Ei haamun haamua koskaan.

Lääkäriin vol. 1-3

Lääkäriin menin puolen vuoden odottelun jälkeen. Puolen vuoden aikana oli yhdet menkat tulleet. Toiset alkoivat samana päivänä kun menin lääkäriin.
Sain kuulla luennon terveellisemmistä elämäntavoista, sain Terolutia ja lähdin kotiin yrittelemään.
Kävin vielä kaksi kertaa lääkärissä hakemassa lisää terolutia ja ihmettelemässä, kun menkat eivät oikein tule. Kolmas kerta toden sanoi. Silloin yritystä oli takana reilu vuosi. Sain lähetteen gynekologille.

Gynekologi

Gynekologille oli pitkät jonot. Ensimmäinen käynti oli reilu 6kk viimeisestä lääkärikäynnistä.

Ekalla käynnillä gyne ultrasi ja tutki päällisin puolin. PCO havaittiin. Sain metformiinia ja lisää terolutia ja ohjeen testailla ovulaatiota (josta kyllä kerroin, ettei sitä tapahdu...)
Sain ajan postkoitaalitestiin - kaksi kertaa. Kummassakaan ei löytynyt siittiöitä kohdunsuulta. Miehen sperma tutkittiin jossain vaiheessa ja se oli ihan ok. Sain clomifenia ja ei muuta kuin kotiin yrittelemään ja ovista testaamaan.

Ensimmäisiä kertoja löysin ovistestillä oviksen noin 2 vuotta sen jälkeen kun olimme aloittaneet yrittämään lasta. Jossain ultrassakin se havaittiin, että mahdollisesti ovis on tapahtumassa.
Muistan sen tunteen, kun lähdin kotiin kuultuani lääkärissä, että saatan ovuloida hetkenä minä hyvänsä... Silloin tuntui, että emme voi epäonnistua.

...

No, tarina jatkuu.
Gyne näki jossain vaiheessa kohdussa jotain outoa ja halusi tehdä kohdun tähystyksen. Tähystyksessä kohdusta löytyi polyyppeja ja omituisesti kasvavaa limakalvoa. Kohdun tähystys tehtiin tammikuussa 2009 eli yritystä oli takana siinä vaiheessa 2,5 vuotta. Lääkäri sanoi, että lähete lapsettomuuspolille lähtee, jos kolmessa kierrossa tähystyksen jälkeen raskaus ei ala.

Keväällä (yritystä takana 3v) soittelin sen kolmen pitkähkön (clomi)kierron jälkeen lääkärille, että raskautta ei ole kuulunut.

Lähete lapsettomuuspolille

Lähete lapsettomuuspolille lähti keväällä/alkukesästä 2009.
Ensimmäinen aika polille oli marraskuussa 2009. Siellä kävimme läpi tilannetta ja tulevaa suunniteltiin. Suunnitelmana oli tehdä inseminaatio. Tarkoituksena oli, että minä ilmoitan polille kun ovuloin ja inseminaatio sitten tehdään.
- Ensimmäinen melko varma ovulaatio tapahtui kesäkuussa 2010 (yritystä takana 4 vuotta), eli puoli vuotta ensimmäisen käynnin jälkeen. Tulos oli negatiivinen.
- Toinen yritys tapahtui elokuussa 2010, mutta luultavasti se oli turha, sillä kuukautiset alkoivat 4 viikkoa inseminaation jälkeen, joten ovulaatio ei ollut silloin tapahtunut kun niin luultiin. Raskaana en ollut missään vaiheessa.

Toisen inseminaation aikaan lääkäri otti puheeksi, että seuraavaksi on yritettävä jotain muuta, jos raskaus ei ala.
Negatiivisen tuloksen jälkeen siirryimme elokuussa IVF-jonoon.

IVF/ICSI

Ensimmäinen IVF/icsi hoito suunniteltiin helmikuulle 2011 (yritystä takana 4,5v). Hoito tehtiin pitkällä kaavalla. Kaksi päivää ennen punktiota suunnitelmat muuttuivat kun vaste lääkkeille ei ollut sellainen kuin piti. Tehtiin inseminaatio, joka ei tuottanut tulosta.

Siirryimme taas jonoon ja seuraava hoito suunniteltiin 2 viikkoa ennen juhannusta tehtäväksi. Hoito tehtiin lyhyellä kaavalla. Tällä kertaa folleja kasvoi hurjasti. Yhteensä yli 40 follia kasvoi. Toisessa munasarjassa vähemmän kuin toisessa.
Punktioon päästiin, mutta heti punktion jälkeen selvisi että lähes 30 punktioidusta follista löytyi vain 5 solua. Munasarjani olivat täynnä kystia.
Seuraavana päivänä selvisi, että yksikään munasolu ei hedelmöitynyt.
Kuukautiset alkoivat juhannusyönä.

Kolmas yritys on suunniteltu 2 viikkoa ennen joulua tehtäväksi. Pitkän kaavan hoito on edessä. Seuraava hoito aloitetaan seuraavasta kierrosta nenäsumutteilla ja jatkellaan siitä sitten eteenpäin kohti sitä joulun negaa.

Tämän hoidon jälkeen meillä on jäljellä enää yksi hoito julkisella puolella. Se tehdään luultavasti sitten ensi juhannukseksi.

Tämä hoitojen vähiin käyminen aiheuttaa väkisin sen, että päätöksiä on alettava tekemään. Aiemmin aina oli vaihtoehto - lapsettomuushoidot.
Nyt niidenkin teho on huomattu. Tähän mennessä kaikkien yritysten, lääkitysten ja keinohedelmöitysten epäonnistumisprosentti on ollut 100% Aikaa on kulunut yli 5 vuotta ja joka ainoana päivänä olen ollut 100% ei raskaana.
Jos tästä menneestä 5 vuodesta voidaan jotenkin päätellä tuleva vuodet, niin hyvin suurella todennäköisyydellä seuraavat 5 vuotta olen 100% ei raskaana.

Ihmeitä tietysti tapahtuu, mutta ei meille.

Ihmeet tapahtuvat niille, joilta on kohtu poistettu, mutta vauva kasvaa jossain virtsarakossa (okei hieman karrikoitua...). Ihmeet tapahtuvat niille, joiden on täysin mahdotonta saada lapsia.
Ihmeitä ei tapahdu niille, joilla ei pitäisi olla mitään vikaa. Ihmeitä ei tapahdu selittämättömästi lapsettomille.
Selittämätön lapsettomuus on se ihme, joka elämäämme on annettu. Siitä meidän pitäisi osata nauttia - niinkuin ihmiset, jotka eivät ole suunnitelleet saada lasta nauttivat lapsistaan.

Lapsettomuus on minun ihme- en vain osaa olla siitä onnellinen.

Hymyilemisen mestari...

Tarinan aloittaminen alusta on aika työlästä. Miten kertoa vuosien tarina nopeasti, siististi ja niin, että joku sen viitsisi lukea.
Matkaan mahtuu paljon kaikenlaisia asioita, jotka ovat hyvinkin merkityksettömiä, mutta silti mieleni tekee ne mainita.

Haluaisin kertoa asioista, jotka ovat tuntuneet pahalta. Asioista, jotka kerrottuna saavat minut kuulostamaan kamalalta ihmiseltä.

Ehkä sittenkin on parempi jättää vain takamus menneeseen ja siirtyä eteenpäin?

Mennyt on mennyttä - menneet murheet ovat menneitä. Niitä on turha murehtia nyt, sillä nurkan takana odottaa uudet murheet murehtijaansa.

Seuraava murhe odottelee jouluna. Seuraava lapsettomuushoito (IVF/icsi) tehdään kaksi viikkoa ennen joulua. Kuka tahansa voi päätellä mikä on tulos.
Kuka tahansa voi päätellä, että niin varmalta kuin se joulun ihme helposti tuntuukin, niin sitä ei tule.
Tulee punainen joulu.

Hienoa. Lopputulos on varmasti oikein onnellinen, kun asenne tässä vaiheessa on tämä. Jos asenne ratkaisisi, niin tätä viikkotehtävää en voittaisi. (BB-viittaus, mainio eikös ? hehheh)

Olen melko vakuuttunut, että viimeisen vuoden ajan lapsettomuuteni on johtunut siitä, etten ole lainkaan uskonut raskautumisen olevan mahdollista.
Sitä ennen luultavasti toivoin ja stressasin liikaa.
Sitä ennen en huolehtinut itsestäni kunnolla.
Sitä ennen tein jotain muuta itselleni, että en voinut tulla raskaaksi.

Käytännössä olen siis joko omilla teoillani/tekemättä jättämisillä tai ajatuksillani aiheuttanut lapsettomuuden - ainakin mikäli ulkopuolisia on asiassa uskominen.
Lapsettomuudesta tietävät ystävänikin epäilevät tasaisin väliajoin, että mielialani ja ajatukseni estävät minua raskautumasta.
KIITOOS.

No nyt kun syy on selvitetty niin voidaan siirtyä niihin toissijaisiin lapsettomuuden aiheuttajiin, joita aiemmassa postauksessa vähän sivusin. Kärsin siis PCO:sta enkä ovuloi eikä minulla ole kuukautisia kuin joskus harvoin.
Clomifenin avulla ovuloin ja kierrot pysyvät kohtalaisina, en silti tule raskaaksi niiden avulla (tai edes harrastamalla seksiä miehen kanssa).
PCO ei välttämättä aina tarkoita ylipainoa, mutta minun tapauksessani se tarkoittaa. Ja harmittavan hankalasti karistettavaa ylipainoa. Olen hieman saanut painoa pois tässä vuosien varrella, mutta taas kerran painon kanssa olen noususuhdanteessa. Ärsyttävää.

Mielialat ovat matalalla eikä säännöllisen elämän syrjästä tunnu saavan kiinni.
Jaaaa selityksiähän riittää. En viitsi niitä edes alkaa tähän kirjoittamaan. Niitä kuitenkin on ihan omiksi tarpeiksi.

Ja mitä vielä?

Mikäli tänne joku sattuu eksymään lukemaan, niin hieno juttu. Pääasiassa taidan kuitenkin kirjoittaa itselleni. Pitkään mietin jopa kirjoittamista yksin, hiljaisuudessa. Mutta... ehkä sittenkin se kommentti silloin, toinen tällöin, - ehkä se sittenkin olisi kiva juttu.

Siis tervetuloa sinä, joka tätä luet. Edessä ei ole helppo matka, mutta matka kuitenkin. Määränpää ei ole vielä tiedossa, mutta se selvinnee kuitenkin seuraavan vuoden sisään. Kaksi hoitoa on jäljellä toinen jouluna, toinen sitten juhannuksena. Juhannuksena on totuuden hetki edessä - kumpi tie valitaan, jos suuntaa ei ole siihen mennessä jonkun korkeamman tahon puolelta osoitettu?

Siihen asti luvassa pelkkää epätietoisuutta, tuskailua ja mahdollisesti joskus jotain ilonaiheitakin-  ainakin toivottavasti.

Tuska ja suru

Synkkyys mua masentaa sekä ankeus ahdistaa... Surua, tuskaa, apatiaa on sieluni tulviillaan....

- Näin ainakin Klamydian biisissä "Tuska ja suru" kuvaillaan tuota tunnetta. Siis tuskaa ja surua.
Hauska biisi :)

Elämäni ei ole pelkkää surua ja tuskaa, vaikka se kyllä ekan postauksen ja tämänkin perusteella siltä helposti vaikuttaa. Ensimmäinen postaus on tehty synkkyyden hetkellä, kun fiilis oli hyvin epätoivoinen ja vihainen.

Olen kohdannut taas elämässäni tilanteen, kun minulle läheiset ihmiset ovat raskaana. Tämä tilanne toisinaan laukaisee sitten omanlaisensa tapahtumasarjan liikenteeseen. Tai ei voida ehkä puhua tapahtumasarjasta vaan ennemminkin ajatusten johtumisesta ja juoksusta.
Ongelmia minulle aiheuttaa se, että ystäväni lukevat blogiani, jossa tästä samaisesta aiheesta käyn säännöllisen epäsäännöllisesti vinkumassa. Siis lapsettomuudesta.

Olen miettinyt mahdollisuutta löytää jokin muu tapa ilmaista itseäni, kuin tämä kirjoittaminen. Omaksi harmikseni en osaa piirtää, enkä edes leikata ja liimata niin, että tuloksena olisi jotain ajatuksia herättävää (viittaan siis sarjakuvablogiin Meinasin Kaatua ja Haarakiilapaniikki sekä Impatient Female-kuvablogiin - linkit saanen liitettyä tähän joskus- tulevaisuudessa?)

Uusi blogi.
Kyllä, uusi blogi, vanha aihe. Vielä olen kahden vaiheilla käynkö "vanhoille" lukijoilleni vinkkaamassa nykyisen olinpaikkani. Ehkä jatkan vanhassa blogissa vielä, ehkä en. Mietin sitä. Kuitenkin halusin karistaa ystäväni kannoiltani ihan siinä toivossa, että voin vihani, suruni ja ahdistukseni purkaa blogiin ilman pelkoa siitä, että ystäväni raskaushormonihuuruissa ne lukee ja pahoittaa mielensä.
Edellisessä raskaudessa näin kävi, ainakin melkein.

On kurjaa, jos ei voi vaan antaa tulla, kun kerran nimettömänä ja kasvottomana bloggaa.

Mitä minusta?
Kuuluisikohan sitä sitten kertoa jotain itsestään? Takana siis yli 5 vuotta täyttä höyryä lapsentekoa. - Tai noh, ei nyt ihan täyttä höyryä, sillä lapsettomuuden toivottomuuden aiheuttamat halukadot ovat olleet ongelmana täällä (kin?).
Lääkärit keinoineen ovat olleet mukana muutaman surkeasti epäonnistuneen kerran ja edessä on vielä ainakin kaksi yritystä.
Kokeiltu on kotikonsteja, vitamiineja, lääkkeitä, inseminaatioita, IVF/icsi-hoitoja. Tuloksena kuukautiset 100% varmasti joka yrityksen jälkeen.

Positiivista kuukautisissa on se, että niiden puuttuminen aiheuttaa pahemman esteen onnistumiselle, kuin niiden tuleminen (onko tämä järjetön lause?). Taustalta löytyy myös ylipainoa, PCO:ta ja muuta surkeutta, jotka sitten laittavat kapuloita rattaisiin. Miehen puolella vika ei ole niin suuri, mutta ei sielläkään tavara ihan 100% priimaa ole.

Tähän mennessä pääkoppa on vielä pysynyt hommassa kasassa, vaikka senkin kestävyyttä toisinaan koetellaan. Välillä kyllä kaipaisi ammattilaista kuuntelemaan ja antamaan keinoja ylittää pahimmat paikat.
Toivo on kidutuskeinoista pahin ja toivon kynsissä tässä on nyt räydytty jo useampi vuosi. Silti sitä jaksaa toivoa, vaikka on ihan varma, ettei toivoa ole.
- Ristiriitaista, sekopäistä ja hankalaa.

Lapsettoman tie ei ole helppo.

Vaikka kenenpä tie olisi? Tuskinpa kukaan pääsee välttämään sen ruusuilla tanssimisen. Jokaisen matkalla on omat piikkinsä, oli se elämä sitten kenen hyvänsä.

Toiveena on selvitä tästä täysijärkisenä. Oli lopputulos mikä hyvänsä, niin suurin toive on, että lopulta se onni löytyy. Uskon, että muitakin vaihtoehtoja on kuin se vauva ja perhe, toistaiseksi kuitenkin toivoisin juuri noiden asioiden olevan se meidän vaihtoehto (aika mielikuvituksetonta, mutta totta).

Ehkäpä tämä mustasävytteinen, tummanpuhuva blogi on se reitti ajatuksilleni, josta ne saavat purkautua ihan juuri sellaisina kuin ovat.

Pimeys

Lapsettomuus.

Sammunut tai sammutettu toivo, sama lopputulos. Vain pimeyttä näkyvissä.
Elämäni tarkoitus, kaiken yhteen sitova , eteenpäinvievä voima ja unelmien täyttymys; mahdollisuus omaan perheeseen lipuu hetki hetkeltä kauemmaksi - ulottumattomiin.

Jäljellä on vielä oljenkorsia, lapsettomuushoitoja, mutta miten ne voivat auttaa, jos on oman uskonsa, kaiken toivon ja taistelutahtonsa menettänyt?
Mitä hyötyä on yrittää, kun viha ja katkeruus ovat huuhdelleet mielen ja jättäneet kaiken kauniin ja hyvän tilalle pelkkää pimeyttä?
Pelkkää toivottomuutta, surua, katkeruutta...

Onko tästä mahdollista enää nousta?