Viime ajat

Viime aikoina olen pysytellyt tietoisesti poissa blogimaailmasta, joka alkoi vastoin uskomuksiani  ahdistamaan. Blogin kirjoittaminen on ollut minulle suunnattoman suuri apu matkan aikana, mutta valitettavasti jossain vaiheessa se tuntui muuttuneen vain taakaksi.

Olen elänyt nyt useita kuukausia kovan henkisen rasituksen alaisena. Rasitus on tullut työn mukana, kotona tapahtuvien muutosten myötä, lapsettomuushoitojen muodossa ja ehkä myös jonkinlaisen ikäkriisin matkassa.

Viimeisten kuukausien, oikeastaan koko tämän vuoden aikana olen paljon kyseenalaistanut kaikkia asioita elämässäni. Olen ollut aivan täynnä kaikkea, etenkin lapsettomuutta.
Tällä hetkellä koko lapsettomuus on aivan taka-alalla elämässäni.

Juuri nyt elämääni varjostaa jonkinlainen työuupumus, väsymys, voimien loppuminen ja näistä seurannut ahdistus. Ahdistus on vienyt minut takaisin vanhoihin tapoihini- ahmimaan suruun ja ahdistukseen. Syöminen on karannut käsistä ja samalla paino on lähtenyt hurjaan nousuun.

Tänään on ensimmäinen päivä, kun minusta tuntuu pitkään aikaan, että pystyisin jotenkin saamaan elämäni takaisin hallintaan.
Tänään on ensimmäinen päivä, kun olen itse ahdistuksen yläpuolella hillitsemässä. Tänään on ensimmäinen päivä pitkään aikaan, että kykenin edes avaamaan blogini ja lukemaan kirjoitettuja juttuja tai harkitsemaan blogiin kirjoittamista.

Viimeviikolla kävin juttelemassa tilanteesta terveydenhoitajan kanssa, joka oli hyvin huolissaan minun jaksamisesta. Olin hänen kanssaan yhteydessä myös joku kuukausi aiemmin ja jo silloin hän oli sitä mieltä, että tilanteeseeni pitäisi saada jokin ratkaisu.
Tilanne on paranemaan päin ja suurin paniikki on tällä hetkellä ohitse - oikeasti.
Jostain syystä kuitenkaan elimistöni ei suostu sitä ymmärtämään, siis sitä, että se paniikki on jo ohi. Jostain syystä olen kuin hälytystilassa kokoajan.
Ahdistuksesta seurannut ahmiminen, joka on johtanut painon nousuun on aiheuttanut lisää ahdistusta ja sitä kautta lisää ahmimista.
Pääasiassa työstä tullut ahdistus, kiire ja riittämättömyyden tunteet ovat saaneet mieleni kovasti vääristymään. Nyt kun työpaikalla eletään suvantovaihetta, nyt minun pitäisi pystyä ottamaan kuukausia roikkuneita töitä kiinni ja saamaan asiat ajantasalle. Sen sijaan minä olen menettänyt toimintakykyni enkä meinaa saada pienintäkään asiaa hoidettua.

Kaupassa käynti on aiheuttanut jo niin suuren dilemman, kun en vain ole pystynyt ajattelemaan, mitä sieltä pitäisi ostaa.

En ole koskaan kokenut mitään tälläistä. En ole koskaan voinut edes arvata, kuinka kovasti aivot voivat ylikuormittua, enkä olisi ikinä uskonut, että pienimmänkin asian hoitaminen voisi vaatia niin paljon voimavaroja.

Hoidot

Hoidot ovat siis tällä hetkellä käynnissä ja jos kaikki menee hyvin, niin laskelmieni mukaan 24.12 olisi kulunut 10 alkionsiirrosta (jos siirtoon päästään).
Jouluaattona voisi jo testata, mutta se luultavasti ei ole miltään kannalta järkevää tehdä silloin. Ei ainakaan tuon henkisen puolen kannalta. Jouluna pitäisi täysin unohtaa koko lapsettomuusasia.

Ensimmäistä kertaa koko lapsettomuushistoriassa minulla on jostain kumman syystä sellainen tunne, että tämä hoito voisi onnistua. Se on ihan käsittämätöntä, että mieleni on jotenkin muuttunut. Tähän asti olen ollut hyvin pessimistinen tämän asian kanssa ja nyt jotenkin minut on vallannut sellainen rauha ja tunne siitä, että asiat järjestyvät.
Toisaalta, asiat voivat järjestyä niin monella tapaa. Kuitenkin ajatus on hyvin positiivinen.

Polikäynnillä lääkäri totesi tilanteen olevan hyvä ja antoi luvan aloittaa piikitykset. Olen nyt piikittänyt muutaman päivän. Ensiviikolla on seuraava aika ja lääkkeen määrä tarkistetaan. Saa nähdä mikä tilanne on sitten.

Mielialat ovat siis vaihdelleet suuntaan ja toiseen. Tällä hetkellä elämä näyttää valoisalta, vaikka edelliset kaksi viikkoa se on näyttänyt synkimmältä pitkään aikaan.
Ehkä osasyyllinen on hormonilääkitys, joka on ainakin kroppani saanut sekoamaan.

Tästä lähdetään eteenpäin ja ehkäpä tätä matkaa pääsee seuraamaan myös täällä blogissa.